Ehkä ensimmäistä kertaa koko matkan aikana mulla on oikea koti-ikävä. Ikävä on ainakin ystäviä, omaa kotia, puisia lattioita ja vaaleita pintoja, salmiakkia, ruisleipää, kynttilöitä, perhettä, raitiovaunuja sekä kotistereoita. Vettä kiukaalle lyö lähestyvä syntymäpäivä ja kiireisen, mutta mahtavan lomakauden loppu, uuden lukukauden alku, avoin tulevaisuus. Ehkä se on myös alkava kevät – keväisinhän ihmiset ahdistuvat. Tai ehkä nyt on vaan täysikuu, mikälie. Mutta kai ihmisen pitääkin joskus olla allapäin?
On mulla aiemminkin ollut sellaisia haikeita tunteita ja kaipausta, mutta nyt tämä oikea surkean olon koti-ikävä. Sellainen, kun tekee mieli olla lapsi ja mennä äidin ja isän väliin nukkumaan.
Miksei aina voi olla vaan mahtavaa?
Mä just katoin Facebookissa jonkun (ketä en ole ikinä tavannutkaan) ottamia kuvia sun kodista. Ja katoin että what.... NOINKO VALKOISTA SIELLÄ OLI! Oh, the golden memories.
VastaaPoistaJa kyllä ahistua saa oli vuodenaika mikä tahansa! Miksköhän kirjotan nää terveiset tähän. En tiiä mut ei muuta ku voimahali ja tsemppistä lol! <3
<3
VastaaPoistaMari